Blogi

Hei kaikille ihanille blogini lukijoille! Tänään puhun sellaisista aiheista, kun perhe ja parisuhde. Kirjoitan vain omia havaintoja ja näkemyksiä aiheesta ja näistä saa toki olla eri mieltä. Kun olin itse pieni lapsi vielä, muistan sen tarpeen tunteen olla rakastettu ja turvassa. Kasvoin äitini ja kolmen muun sisarukseni kanssa. Äitini erosi isästä kun olin kaksi vuotta. Sen jälkeen äidilleni maistui kuppi jos toinenkin. Äitini sairastui alkoholismiin. Kasvatimme sisarukset pitkiä aikoja toinen toisiamme ja näimme useasti nälkää. Minä rakastin silloin niitä hetkiä, kun äitini oli kotona raittiina. Emme saaneet pienenä halauksia tai muutakaan mistä olisin saanut tuntea olevani rakastettu.  Äitini sanoi rakastavansa minua, mutta muistan vain että niin tapahtui kun hän oli humalassa.  Ne sanat eivät tuntuneet miltään. Häpesin äitiäni ja häpesin itseäni. Olisin halunnut pienenä tutut ja turvalliset rutiinit ja raittiin äidin.  Ainoa rutiini minkä lapsuudesta muistan on kun etsimme sisareni kanssa äitiä kuppiloista, jotta saisimme ruokarahaa käydä kaupassa, koska jääkaapissa ei ollut mitään. Koulunkäyntiin ei voinut keskittyä, kun arkemme oli koko ajan huolta ja pelkoa. Isämme vei meidät kesäisin välillä mummolaan hoitoon, josta minulle on jääneet ainoat pysyvät hyvät muistot. Mummo oli meille tärkeä ihminen silloin. Tällainen lapsuus minulla oli lyhyesti kiteytettynä.  En suinkaan ole katkeroitunut tuosta, miten lapsuuden elimme. Päinvastoin, opin sieltä paljon hyvää tulevaisuuteeni, jota voi ainoastaan muuttaa. Tietenkin välillä tulee mietittyä missä olisin nyt jos olisin elänyt normaalin,  turvallisen ja rakastetun lapsuuden? Kirjoittaisinko nyt tässä vai olisinko töissä ulkomailla? Sen kuitenkin sanon, että minun on nyt hyvä tässä ja olen oppinut arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen. En ole täydellinen enkä siihen halua edes pyrkiä. Täydellinen on sana, joka vastaa minulle kuvaa asiasta joka on mennyt niin kuin on suunniteltu. Lapsuuden jälkeen kun aikuistuin minulla oli pitkään tunne,  että olen hyödytön ja ihmisenä roskaa. En  luottanut itseeni ja en uskaltanut luottaa kunnolla muihin ihmisiin. Olin arka ja ujo. Hieman sulkeutunut ja kärsin ajoittain paniikkikohtauksista ja olin lisäksi lievästi masentunut. Söin silloin suruuni ja siihen tyhjyyden tunteen peittämiseen paljon makeaa. Kun tapasin lapseni isän noin päälle parikymppisenä, minulle oli tärkeää että mies on luotettava ja turvallinen. Hain turvan tunnetta rutiineilla ja se asia eheytti minut. Kun tiesin suunnilleen mitä huomenna ja ylihuomenna tapahtuu. Se lapsuuden hälinä ja turvattomuus opetti arvostamaan turvallista rutiinia eri tavalla. Se on minulle kuin taivaan lahja ja arvokas sellainen. Minua pystyy ymmärtämään tässä asiassa ehkä vain saman kokenut. Kun erosin lapseni isästä 15 vuoden yhteiselon jälkeen, minulle oli helpottavaa jatkaa yksin omilla säännöillä.  Eroa tehdessä päätin jo, että haluan selviytyä tästä niin hyvin ettei lapset joudu enempää kärsimään.  Onhan ero jo lapsille tarpeeksi suuri trauma. Jos siinä kävisi lasten kuullen vielä mööpeleistä riitelemään tai haukkumaan toista vanhempaa lapsille niin se on melkein sama kuin kääntäisit veistä lapsen haavassa. Minusta se on itsekästä ja lapsellista. Mikään raha ei korvaa lapsia, mutta lapsille voi jäädä erossa niin pahat traumat ettei siitä  rahalla selviä.  Minun mielestä minä olen vastuussa siitä, miten sitten omat lapset toimivat vastaavassa tilanteessa. Yleensä oppi tulee vanhemmilta. Siinä ei voi sitten katsoa kuin itseään peilistä silmästä silmään kun lapsi matkii meitä hyvässä ja pahassa.…